Luonnonvalokuvaaja Hannu Hautala

Mistä kaikki alkoi?

Etelä-Pohjanmaan Töysässä 1941 syntynyt ja 1979 lähtien Kuusamossa asunut luonnonvalokuvaaja Hannu Hautala on tehnyt pitkän ja ansiokkaan uran suomalaisen luontovalokuvauksen uranuurtajana. Hannu Hautalan tie Tuurin kyläkauppiaan pojasta kansainvälisesti tunnustetuksi luonnonvalokuvaajaksi on vaatinut kovaa työtä ja periksi antamattomuutta.

Hannu Hautalan kiinnostus valokuvaukseen syttyi jo lapsena, kun hän tutki kotikirjahyllyn tietosanakirjan valokuvia ja haaveili omasta kamerasta. Koska Hannu ei toiveistaan huolimatta saanut kameraa vanhemmiltaan hän kulki sijaistoimintona metsissä tarkkailemassa lintujen muuttoa ja elämää sekä rakenteli linnunpönttöjä ja rengasti lintuja.

Ensimmäisen kameransa Hannu osti 1950-luvun puolivälissä puolukan poiminnalla tienaamillaan rahoilla. Hannua kiinnosti lintukuvaus heti harrastuksen alusta lähtien. Alkuajan kameroiden optiikka oli varsin vaatimatonta lintukuvaukseen. Lähikuvaus vaati paljon kekseliäisyyttä ja viitseliäisyyttä, joten erilaisten piilokojujen rakentaminen tulikin tutuksi jo nuorena.

Kuvaaminen oli pitkälti itseopiskelua, koska tuolloin Suomessa ei juuri ollut alan kirjallisuutta eikä liioin esikuvia.  Luonnonvalokuvauksesta oli ilmestynyt 1950-luvun lopulla Allan Paulinin ja Veikko Korkolaisen "Kamerani luonnon kätköillä" -kirja, joka oli tärkeä teos Hannulle.
- Se oli sellainen kirja, josta saattoi haaveilla, että jospa minäkin tekisin joskus kirjan. Se oli toiveiden täyttymys ja nostatti palavan innostuksen, kuin bensaa olisi nuotioon heittänyt.

Ensimmäisen lehtijuttunsa, "Lintulautojen iloisia asukkaita", Hannu teki Vaasa-lehteen 1958. Se oli kolmen kuvan juttu. Lehtijuttujen tarkoitus oli tuolloin, kuten myöhemminkin, tuoda rahaa filmin ostoon ja kuvaustyöhön. Kirjoittaminen on ollut Hannulle aina pakon sanelemaa työtä, koska varsinkin nuorempana oli vaikea saada kuvia myydyksi ilman tekstiä.

Hannu on aina ollut kiitollinen, että vanhemmat eivät pakottaneet häntä oppikouluun, vaikka tuolloin oli tapana, että vanhin poika koulutettiin, ja perheellä olisi ollut varaa lapsen kouluttamiseen. Kansakoulun jälkeen Hautaloiden kotona riitti tekemistä kaupassa, risu- ja rankametsässä sekä maatöissä.
- Kaiken sen ajan minkä olisin joutunut istumaan koulun penkillä oppimatta mitään, olen saanut kulkea luonnossa.

Kotoa maailmalle

Hannu Hautala muutti kotoaan Tuurista kahdeksantoistavuotiaana, kun vanhemmat lähettivät esikoispoikansa aikuistumaan Pyhärannan kotipuutarhakouluun.  Puutarhakoulun jälkeen Hannu meni 1960 armeijaan Hämeen jääkäripataljoonarykmenttiin ja kävi siellä aliupseerikoulun jälkeen panssarivaununasentajakurssin.

Armeijan jälkeen Hannulle avautui mahdollisuus hankkia kunnollista kuvauskalustoa, kun hän värväytyi vuodeksi panssarivaununkuljettajaksi. Hannu osti Hämeenlinnan Helioksesta osamaksulla Excacta Varex kameran ja siihen Ennalyt 400 millin teleobjektiivin.
- Silloin alkoi todellinen aika, ne muut hämmästelivät ja nauroivat, kun minä siellä Parolan lentokentällä painoin pyörällä Renkoon mielessäni elämäni ensimmäiset viirupöllöt. Silloin minä otin ensimmäiset todelliset kuvani.

Armeijasta lähdettyään Hannu meni catepillarin kuljettajaksi maansiirtoyritykseen. Palkkaa maksettiin kohtuullisesti ja yhdessä verottomien päivärahojen kanssa tili muodostui muhkeaksi, joten sillä saattoi kustantaa valokuvauksen kuluja.
- Rahaa tuli kuin roskaa, ja viikonloppuisin ajoin taksilla kotiin Tuuriin kuvaamaan, sitten jaksoi taas istua työviikon pillarin päällä.

Kohtalo puuttui Hannun uraan, kun hän putosi työkoneensa päältä sitä pestessä ja mursi sääriluunsa. Vakuutuskorvauksen turvin hän meni Helsinkiin ammatinedistämislaitokselle sähkö- ja kaasuhitsauskurssille sekä dieselasentajakurssille. Seinäjoella avattiin 1964 uusi Scanian korjaamo, josta Hannu sai työpaikan autonasentajana.

Seinäjoella Hannu toteutti pitkäaikaisen haaveensa ja osti Citroen 2 CV:n eli "rättärin". Se oli hänen mielestään maailman paras auto maastossa liikkumiseen, ja hän ajoikin loppuun perä perää neljä "rättäriä". Autollaan Hannu saattoi kulkea kätevästi Seinäjoelta käsin kotiseudun tutuilla kuvauspaikoilla Pohjanmaalla sekä muualla Suomessa kuvaamassa materiaalia työn alla olevaan ensimmäiseen kirjaansa "Erämetsän elämää", joka ilmestyi 1968. Kirjalla oli Hannulle valtava henkinen merkitys.

Ammattina valokuvaus

Kirjan julkistaminen sekä intohimoinen kuvaustyö toivat tunnustusta, sillä hänelle myönnettiin 1970 ensimmäistä kertaa valokuvaukseen jaossa ollut puolivuotinen valtion taiteilija-apuraha. Tieto apurahasta tuli huhtikuussa, ja vappuna 1970 Hannu painoi autokorjaamon oven kiinni ja ryhtyi kokopäivätoimiseksi valokuvaajaksi.

Hyvän tuttavansa kautta Hannu tapasi tulevan vaimonsa Irman, joka toimi puutarha-alan yrityksessä konttoripäällikkönä Helsingissä. Lyhyen seurustelun jälkeen Irma ja Hannu avioituivat jouluna 1971.

Hannu muutti Helsinkiin, josta käsin hän teki paljon kuvausreissuja eri puolille Suomea, sillä työn alla oli "Suomen kololinnut ja muut pökkelöpesijät". Näillä kuvausreissuilla hän oppi tuntemaan myös Kuusamoa sekä kuusamolaisia lintuharrastajia, kuten Heikki Seppäsen ja Matti Ryhdän. Kirjan tekoon liittyi myös intensiivinen mustavalkokuvien valmistus kellaritiloissa Helsingin Vuosaaressa, josta Hannu oli vuokrannut tilat yhdessä Teuvo Suomisen kanssa. Siellä oli toisessa huoneessa patja, jolla Hannu kuvien teon lomassa nukkui, kun tekeminen oli kiivaimmillaan ympärivuorokautista työtä.

Helsingin aikaan liittyi myös ahkera lehtijuttujen tekeminen useisiin eri lehtiin. Kuvajournalismi oli tärkeä osa Hannu Hautalan työtä 1970-luvulla, mistä on osoituksena, että hänet hyväksyttiin 1971 jäseneksi Suomen lehtikuvaajien yhdistykseen. Lehtikuvaajien kurssit, joissa vieraili huippuluennoitsijoita Amerikkaa myöten, olivat Hannulle tärkeä väylä valokuvausalan uusimman tiedon hankkimisessa.  Vuonna 1978 Hannu Hautala voitti Valtion tiedonjulkistamispalkinnon "Kololinnut ja muut pökkelöpesijät" kirjallaan.

Mustavalkokuvien vedostus oli Hannun korkeakoulu, sillä pimiössä hän mietti miljoonia kertoja miten hän saisi huonosta negatiivista hyvän vedoksen.
- Suurennuskoneen alla, kun katsoin negatiivia, jonka olin ensin ylivalottanut, sitten kehittänyt hiukan yli ettei jää vaaleaksi, miettinyt rajausta ja sitten valottanut mahdollisimman loivalle paperille, että saisin koko sävyskaalan esille. Siellä minulle ominainen kuvan sommittelu syöpyi mieleeni, ja se on vahvuutenani nopeissa kuvaustilanteissa.

Kuusamon kaudet

Elämä pienessä kaksiossa Helsingissä oli Hannulle monesti tuskaista. Lievittääkseen metsänkaipuutaan hän toisinaan vuoli halosta kiehisen, jotta saisi kotiinsa tervaksen tuoksua. Hannu haaveili puistonvartijan ammatista esikuvanaan ruotsalainen Edvin Nilsson, joka toimi vartijana Sarekissa ja oli tehnyt kolme kirjaakin. Hannu haki kaksi kertaa puistonvartijan työpaikkaa, mutta ei onnistunut sitä saamaan hyvistä suunnitelmistaan huolimatta.
- Koska se tie oli käyty, lähdin kesällä 1977 Irman kanssa pohjoiseen katsastelemaan mahdollisia asuinpaikkoja ja tulimme pohjoisesta Savukosken ja Sallan kautta Kuusamoon. Huomasin, että kaksi edellistä olivat liian pieniä paikkakuntia minulle, joten katseemme kohdistui Kuusamoon.

Kuusamolaisen ystävänsä, maanmittausinsinööri Heikki Seppäsen, kanssa Hannu ryhtyi etsimään sopivaa taloa perheelleen. Se löytyi lopulta Torangista Kiestingintieltä, ja niin Hautalat solmivat talokaupan 1978 ja muuttivat Kuusamoon 1979. Aikansa asuttuaan ja työtä tehtyään hän havaitsi tehneensä asuinpaikan suhteen erinomaisen valinnan.
- Täällä minä vasta tajusin kuinka hienoon paikkaan olin tullut, täällä kohtaavat eteläinen, pohjoinen ja itäinen lajisto, ja kun lisäksi maaperässä on kalkkia, niin täällä tapaa paljon kasviharvinaisuuksia. Täällä minä löysin sen valon ja värin; ruska, syksyn ensilumi, kaamoksen sininen, huhtikuun jumalaiset yöt ja valoisat kesäyöt. Vuoden pimeimpäänkin aikaan joulukuussa aurinko viipyy horisontin yläpuolella kuvaustovin verran. Tämän olen oivaltanut Kuusamossa, ja täältä minut hautaan kannetaan.

Kuusamoajan alkuvuosina 1984 syntynyt "Kuukkelin maa" -kirja, joka on yksi Hannun taiteilijauran avainteoksista, liittyy nimenomaan "kuusamolaisen valon" löytämiseen. Itse kuukkeli on Hannulle kiinnostava kuvauskohde, koska se on värikäs lintu, johon liittyy paljon erilaisia ihmiseloon liittyviä uskomuksia. Kuukkelin maa valittiin vuoden luontokirjaksi Suomessa. Kirjaa painettiin huikeat 33.000 kappaletta, mikä toi Hannulle taloudellisen ja sen myötä myös taiteellisen itsenäisyyden.
- Nyt tajusin, että saatoin ostaa yhtä hyvät kuvausvälineet kuin kuka tahansa maailmassa ja tehdä maailman parhaan kirjan. Ennen saatoin perustella huonojen kuvien laatua välineillä, mutta nyt en enää voinut piiloutua välineiden taakse.

Kuukkelin maan menestys merkitsi Hannulle taloudellisen tilanteen vakiintumista, koska sen myötä hänen kuviaan kysyttiin enemmän kuin hän ehti niitä tarjota. Menestyksen myötä hän pystyi myös neuvottelemaan mieleisiään kustannussopimuksia. Luomisvapautta toi lisää myös 1987 myönnetty valtion 15-vuotinen taiteilija-apuraha. Hannu toteutti hovitaittajansa Markku Tantun kanssa isoja kirjaprojekteja, joista suuri "Joutsen" (1988) oli yksi tärkeimmistä teoksista.
-  Jokaisessa suomalaisessa kodissa pitää olla kolme suurta kirjaa; Raamattu, Kalevala ja kansallislinnusta joutsenesta kertova kirja. Tämän vuoksi teimme siitä mahdollisimman näyttävän teoksen. Siitä tehtiin myös numeroitu juhlapainos, jonka ensimmäinen kappale luovutettiin  Suomen tasavallan presidentti Mauno Koivistolle.

1990-luvun alkuvuosina ilmestyneet "Taigametsän talvi" (1990), "Kesäyö" (1992) ja "Villi" vesi (1994) muodostavat eräänlaisen trilogian, joissa Hannu on voinut vapaasti toteuttaa tapaansa kuvata luonnon ilmiöitä eri vuodenaikoina. Tähän kauteen liittyy myös useita tunnustuksia, kuten Suomen luonnonvalokuvaajat ry:n kunniajäsenyys (1991-), Oulun läänin taidetoimikunnan taidepalkinto (1991), sarjavoitto (2003) sekä useita kunniamainintoja BBC:n "Wildlife Photographer of the Year" -kilpailuissa ja Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan ritarimerkki (1992).  1980-luvun puolivälistä lähtien aina 2000-luvulle saakka Hannu Hautalan useita kirjoja on julkaistu myös ruotsin, englannin, saksan, ranskan, japanin, venäjän ja italian kielillä.

Hannu Hautalalle koko 1990-luku merkitsi yhä vahvemmin oman näkemyksensä esille tuomista töissään. Vantaan tiedekeskuksen Heurekan Verne-teatterissa toteutettu suurkuva- ja multivisio-ohjelma "Oodi Kuusamolle" antoi Hannulle mahdollisuuden kokeilla superlaajakulmatekniikkaa luonnonkuvauksessa. Myös teokset "Liikettä linnunradalla" (1995) ja "Sävy sävyyn" (1999) edustavat taiteellista kokeilua. Ensiksi mainitussa teoksessa ei ole yhtään tarkkaa kuvaa.

Hannu Hautala vihittiin 2002 Oulun yliopistossa filosofian kunniatohtoriksi. Vuonna 2004 hänelle myönnettiin valtion ylimääräinen taiteilijaeläke. Uuden vuosituhannen alku on ollut Hannulle kulkemista talutusnuorassa eläkkeelle.
- Pohjalainen on taipunut, elämäntyöni on tehty. Minun monumenttini ovat tekemäni kirjat, joiden teossa olen ollut aina mukana ideoinnista painatuksen värimääritykseen saakka, mikä ei ole aina miellyttänyt kirjapainoalan ammattilaisia.

Hannu Hautalan elämäntyö luonnonvalokuvauksen parissa on jatkunut katkeamatta aktiivisena koko ajan. Kirjoja on tullut markkinoille säännöllisesti, mutta poikkeuksena aiempaan niiden ideat ovat tulleet paljolti muilta.  Pohjalainen ei ole kuitenkaan antanut täysin periksi, sillä 2005 ilmestynyt "Onnenmaa" edustaa kokeilevaa taittoa. Kirja on taitettu siten, että kuvista on rakennettu modernia kuvankäsittelyä hyödyntäen koko aukeaman laajuisia panoraamakuvia.

Tänäkin päivänä Kuusamon Kiestingintiellä vaimonsa Irman ja saksanseisoja Allin kanssa asuvan eläkeläisen päivät ovat kiireisiä, sillä osan luonnonkuvaajan arjesta vie hänen työlleen omistettu "Hannun jäljet, Hannu Hautala luontokuvakeskus". Kuvaustyö luonnossa on edelleen hänen tärkein tehtävänsä.
- Kaikki aika minkä kuvaaja joutuu olemaan poissa luonnosta, on hukkaan heitettyä aikaa.

Luonnonvalokuvaaja Hannu Hautala

Mistä kaikki alkoi?

Etelä-Pohjanmaan Töysässä 1941 syntynyt ja 1979 lähtien Kuusamossa asunut luonnonvalokuvaaja Hannu Hautala on tehnyt pitkän ja ansiokkaan uran suomalaisen luontovalokuvauksen uranuurtajana. Hannu Hautalan tie Tuurin kyläkauppiaan pojasta kansainvälisesti tunnustetuksi luonnonvalokuvaajaksi on vaatinut kovaa työtä ja periksi antamattomuutta.

Hannu Hautalan kiinnostus valokuvaukseen syttyi jo lapsena, kun hän tutki kotikirjahyllyn tietosanakirjan valokuvia ja haaveili omasta kamerasta. Koska Hannu ei toiveistaan huolimatta saanut kameraa vanhemmiltaan hän kulki sijaistoimintona metsissä tarkkailemassa lintujen muuttoa ja elämää sekä rakenteli linnunpönttöjä ja rengasti lintuja.

Ensimmäisen kameransa Hannu osti 1950-luvun puolivälissä puolukan poiminnalla tienaamillaan rahoilla. Hannua kiinnosti lintukuvaus heti harrastuksen alusta lähtien. Alkuajan kameroiden optiikka oli varsin vaatimatonta lintukuvaukseen. Lähikuvaus vaati paljon kekseliäisyyttä ja viitseliäisyyttä, joten erilaisten piilokojujen rakentaminen tulikin tutuksi jo nuorena.

Kuvaaminen oli pitkälti itseopiskelua, koska tuolloin Suomessa ei juuri ollut alan kirjallisuutta eikä liioin esikuvia.  Luonnonvalokuvauksesta oli ilmestynyt 1950-luvun lopulla Allan Paulinin ja Veikko Korkolaisen "Kamerani luonnon kätköillä" -kirja, joka oli tärkeä teos Hannulle.
- Se oli sellainen kirja, josta saattoi haaveilla, että jospa minäkin tekisin joskus kirjan. Se oli toiveiden täyttymys ja nostatti palavan innostuksen, kuin bensaa olisi nuotioon heittänyt.

Ensimmäisen lehtijuttunsa, "Lintulautojen iloisia asukkaita", Hannu teki Vaasa-lehteen 1958. Se oli kolmen kuvan juttu. Lehtijuttujen tarkoitus oli tuolloin, kuten myöhemminkin, tuoda rahaa filmin ostoon ja kuvaustyöhön. Kirjoittaminen on ollut Hannulle aina pakon sanelemaa työtä, koska varsinkin nuorempana oli vaikea saada kuvia myydyksi ilman tekstiä.

Hannu on aina ollut kiitollinen, että vanhemmat eivät pakottaneet häntä oppikouluun, vaikka tuolloin oli tapana, että vanhin poika koulutettiin, ja perheellä olisi ollut varaa lapsen kouluttamiseen. Kansakoulun jälkeen Hautaloiden kotona riitti tekemistä kaupassa, risu- ja rankametsässä sekä maatöissä.
- Kaiken sen ajan minkä olisin joutunut istumaan koulun penkillä oppimatta mitään, olen saanut kulkea luonnossa.

Kotoa maailmalle

Hannu Hautala muutti kotoaan Tuurista kahdeksantoistavuotiaana, kun vanhemmat lähettivät esikoispoikansa aikuistumaan Pyhärannan kotipuutarhakouluun.  Puutarhakoulun jälkeen Hannu meni 1960 armeijaan Hämeen jääkäripataljoonarykmenttiin ja kävi siellä aliupseerikoulun jälkeen panssarivaununasentajakurssin.

Armeijan jälkeen Hannulle avautui mahdollisuus hankkia kunnollista kuvauskalustoa, kun hän värväytyi vuodeksi panssarivaununkuljettajaksi. Hannu osti Hämeenlinnan Helioksesta osamaksulla Excacta Varex kameran ja siihen Ennalyt 400 millin teleobjektiivin.
- Silloin alkoi todellinen aika, ne muut hämmästelivät ja nauroivat, kun minä siellä Parolan lentokentällä painoin pyörällä Renkoon mielessäni elämäni ensimmäiset viirupöllöt. Silloin minä otin ensimmäiset todelliset kuvani.

Armeijasta lähdettyään Hannu meni catepillarin kuljettajaksi maansiirtoyritykseen. Palkkaa maksettiin kohtuullisesti ja yhdessä verottomien päivärahojen kanssa tili muodostui muhkeaksi, joten sillä saattoi kustantaa valokuvauksen kuluja.
- Rahaa tuli kuin roskaa, ja viikonloppuisin ajoin taksilla kotiin Tuuriin kuvaamaan, sitten jaksoi taas istua työviikon pillarin päällä.

Kohtalo puuttui Hannun uraan, kun hän putosi työkoneensa päältä sitä pestessä ja mursi sääriluunsa. Vakuutuskorvauksen turvin hän meni Helsinkiin ammatinedistämislaitokselle sähkö- ja kaasuhitsauskurssille sekä dieselasentajakurssille. Seinäjoella avattiin 1964 uusi Scanian korjaamo, josta Hannu sai työpaikan autonasentajana.

Seinäjoella Hannu toteutti pitkäaikaisen haaveensa ja osti Citroen 2 CV:n eli "rättärin". Se oli hänen mielestään maailman paras auto maastossa liikkumiseen, ja hän ajoikin loppuun perä perää neljä "rättäriä". Autollaan Hannu saattoi kulkea kätevästi Seinäjoelta käsin kotiseudun tutuilla kuvauspaikoilla Pohjanmaalla sekä muualla Suomessa kuvaamassa materiaalia työn alla olevaan ensimmäiseen kirjaansa "Erämetsän elämää", joka ilmestyi 1968. Kirjalla oli Hannulle valtava henkinen merkitys.

Ammattina valokuvaus

Kirjan julkistaminen sekä intohimoinen kuvaustyö toivat tunnustusta, sillä hänelle myönnettiin 1970 ensimmäistä kertaa valokuvaukseen jaossa ollut puolivuotinen valtion taiteilija-apuraha. Tieto apurahasta tuli huhtikuussa, ja vappuna 1970 Hannu painoi autokorjaamon oven kiinni ja ryhtyi kokopäivätoimiseksi valokuvaajaksi.

Hyvän tuttavansa kautta Hannu tapasi tulevan vaimonsa Irman, joka toimi puutarha-alan yrityksessä konttoripäällikkönä Helsingissä. Lyhyen seurustelun jälkeen Irma ja Hannu avioituivat jouluna 1971.

Hannu muutti Helsinkiin, josta käsin hän teki paljon kuvausreissuja eri puolille Suomea, sillä työn alla oli "Suomen kololinnut ja muut pökkelöpesijät". Näillä kuvausreissuilla hän oppi tuntemaan myös Kuusamoa sekä kuusamolaisia lintuharrastajia, kuten Heikki Seppäsen ja Matti Ryhdän. Kirjan tekoon liittyi myös intensiivinen mustavalkokuvien valmistus kellaritiloissa Helsingin Vuosaaressa, josta Hannu oli vuokrannut tilat yhdessä Teuvo Suomisen kanssa. Siellä oli toisessa huoneessa patja, jolla Hannu kuvien teon lomassa nukkui, kun tekeminen oli kiivaimmillaan ympärivuorokautista työtä.

Helsingin aikaan liittyi myös ahkera lehtijuttujen tekeminen useisiin eri lehtiin. Kuvajournalismi oli tärkeä osa Hannu Hautalan työtä 1970-luvulla, mistä on osoituksena, että hänet hyväksyttiin 1971 jäseneksi Suomen lehtikuvaajien yhdistykseen. Lehtikuvaajien kurssit, joissa vieraili huippuluennoitsijoita Amerikkaa myöten, olivat Hannulle tärkeä väylä valokuvausalan uusimman tiedon hankkimisessa.  Vuonna 1978 Hannu Hautala voitti Valtion tiedonjulkistamispalkinnon "Kololinnut ja muut pökkelöpesijät" kirjallaan.

Mustavalkokuvien vedostus oli Hannun korkeakoulu, sillä pimiössä hän mietti miljoonia kertoja miten hän saisi huonosta negatiivista hyvän vedoksen.
- Suurennuskoneen alla, kun katsoin negatiivia, jonka olin ensin ylivalottanut, sitten kehittänyt hiukan yli ettei jää vaaleaksi, miettinyt rajausta ja sitten valottanut mahdollisimman loivalle paperille, että saisin koko sävyskaalan esille. Siellä minulle ominainen kuvan sommittelu syöpyi mieleeni, ja se on vahvuutenani nopeissa kuvaustilanteissa.

Kuusamon kaudet

Elämä pienessä kaksiossa Helsingissä oli Hannulle monesti tuskaista. Lievittääkseen metsänkaipuutaan hän toisinaan vuoli halosta kiehisen, jotta saisi kotiinsa tervaksen tuoksua. Hannu haaveili puistonvartijan ammatista esikuvanaan ruotsalainen Edvin Nilsson, joka toimi vartijana Sarekissa ja oli tehnyt kolme kirjaakin. Hannu haki kaksi kertaa puistonvartijan työpaikkaa, mutta ei onnistunut sitä saamaan hyvistä suunnitelmistaan huolimatta.
- Koska se tie oli käyty, lähdin kesällä 1977 Irman kanssa pohjoiseen katsastelemaan mahdollisia asuinpaikkoja ja tulimme pohjoisesta Savukosken ja Sallan kautta Kuusamoon. Huomasin, että kaksi edellistä olivat liian pieniä paikkakuntia minulle, joten katseemme kohdistui Kuusamoon.

Kuusamolaisen ystävänsä, maanmittausinsinööri Heikki Seppäsen, kanssa Hannu ryhtyi etsimään sopivaa taloa perheelleen. Se löytyi lopulta Torangista Kiestingintieltä, ja niin Hautalat solmivat talokaupan 1978 ja muuttivat Kuusamoon 1979. Aikansa asuttuaan ja työtä tehtyään hän havaitsi tehneensä asuinpaikan suhteen erinomaisen valinnan.
- Täällä minä vasta tajusin kuinka hienoon paikkaan olin tullut, täällä kohtaavat eteläinen, pohjoinen ja itäinen lajisto, ja kun lisäksi maaperässä on kalkkia, niin täällä tapaa paljon kasviharvinaisuuksia. Täällä minä löysin sen valon ja värin; ruska, syksyn ensilumi, kaamoksen sininen, huhtikuun jumalaiset yöt ja valoisat kesäyöt. Vuoden pimeimpäänkin aikaan joulukuussa aurinko viipyy horisontin yläpuolella kuvaustovin verran. Tämän olen oivaltanut Kuusamossa, ja täältä minut hautaan kannetaan.

Kuusamoajan alkuvuosina 1984 syntynyt "Kuukkelin maa" -kirja, joka on yksi Hannun taiteilijauran avainteoksista, liittyy nimenomaan "kuusamolaisen valon" löytämiseen. Itse kuukkeli on Hannulle kiinnostava kuvauskohde, koska se on värikäs lintu, johon liittyy paljon erilaisia ihmiseloon liittyviä uskomuksia. Kuukkelin maa valittiin vuoden luontokirjaksi Suomessa. Kirjaa painettiin huikeat 33.000 kappaletta, mikä toi Hannulle taloudellisen ja sen myötä myös taiteellisen itsenäisyyden.
- Nyt tajusin, että saatoin ostaa yhtä hyvät kuvausvälineet kuin kuka tahansa maailmassa ja tehdä maailman parhaan kirjan. Ennen saatoin perustella huonojen kuvien laatua välineillä, mutta nyt en enää voinut piiloutua välineiden taakse.

Kuukkelin maan menestys merkitsi Hannulle taloudellisen tilanteen vakiintumista, koska sen myötä hänen kuviaan kysyttiin enemmän kuin hän ehti niitä tarjota. Menestyksen myötä hän pystyi myös neuvottelemaan mieleisiään kustannussopimuksia. Luomisvapautta toi lisää myös 1987 myönnetty valtion 15-vuotinen taiteilija-apuraha. Hannu toteutti hovitaittajansa Markku Tantun kanssa isoja kirjaprojekteja, joista suuri "Joutsen" (1988) oli yksi tärkeimmistä teoksista.
-  Jokaisessa suomalaisessa kodissa pitää olla kolme suurta kirjaa; Raamattu, Kalevala ja kansallislinnusta joutsenesta kertova kirja. Tämän vuoksi teimme siitä mahdollisimman näyttävän teoksen. Siitä tehtiin myös numeroitu juhlapainos, jonka ensimmäinen kappale luovutettiin  Suomen tasavallan presidentti Mauno Koivistolle.

1990-luvun alkuvuosina ilmestyneet "Taigametsän talvi" (1990), "Kesäyö" (1992) ja "Villi" vesi (1994) muodostavat eräänlaisen trilogian, joissa Hannu on voinut vapaasti toteuttaa tapaansa kuvata luonnon ilmiöitä eri vuodenaikoina. Tähän kauteen liittyy myös useita tunnustuksia, kuten Suomen luonnonvalokuvaajat ry:n kunniajäsenyys (1991-), Oulun läänin taidetoimikunnan taidepalkinto (1991), sarjavoitto (2003) sekä useita kunniamainintoja BBC:n "Wildlife Photographer of the Year" -kilpailuissa ja Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan ritarimerkki (1992).  1980-luvun puolivälistä lähtien aina 2000-luvulle saakka Hannu Hautalan useita kirjoja on julkaistu myös ruotsin, englannin, saksan, ranskan, japanin, venäjän ja italian kielillä.

Hannu Hautalalle koko 1990-luku merkitsi yhä vahvemmin oman näkemyksensä esille tuomista töissään. Vantaan tiedekeskuksen Heurekan Verne-teatterissa toteutettu suurkuva- ja multivisio-ohjelma "Oodi Kuusamolle" antoi Hannulle mahdollisuuden kokeilla superlaajakulmatekniikkaa luonnonkuvauksessa. Myös teokset "Liikettä linnunradalla" (1995) ja "Sävy sävyyn" (1999) edustavat taiteellista kokeilua. Ensiksi mainitussa teoksessa ei ole yhtään tarkkaa kuvaa.

Hannu Hautala vihittiin 2002 Oulun yliopistossa filosofian kunniatohtoriksi. Vuonna 2004 hänelle myönnettiin valtion ylimääräinen taiteilijaeläke. Uuden vuosituhannen alku on ollut Hannulle kulkemista talutusnuorassa eläkkeelle.
- Pohjalainen on taipunut, elämäntyöni on tehty. Minun monumenttini ovat tekemäni kirjat, joiden teossa olen ollut aina mukana ideoinnista painatuksen värimääritykseen saakka, mikä ei ole aina miellyttänyt kirjapainoalan ammattilaisia.

Hannu Hautalan elämäntyö luonnonvalokuvauksen parissa on jatkunut katkeamatta aktiivisena koko ajan. Kirjoja on tullut markkinoille säännöllisesti, mutta poikkeuksena aiempaan niiden ideat ovat tulleet paljolti muilta.  Pohjalainen ei ole kuitenkaan antanut täysin periksi, sillä 2005 ilmestynyt "Onnenmaa" edustaa kokeilevaa taittoa. Kirja on taitettu siten, että kuvista on rakennettu modernia kuvankäsittelyä hyödyntäen koko aukeaman laajuisia panoraamakuvia.

Tänäkin päivänä Kuusamon Kiestingintiellä vaimonsa Irman ja saksanseisoja Allin kanssa asuvan eläkeläisen päivät ovat kiireisiä, sillä osan luonnonkuvaajan arjesta vie hänen työlleen omistettu "Hannun jäljet, Hannu Hautala luontokuvakeskus". Kuvaustyö luonnossa on edelleen hänen tärkein tehtävänsä.
- Kaikki aika minkä kuvaaja joutuu olemaan poissa luonnosta, on hukkaan heitettyä aikaa.